Kukkolaforsen

Matka Kukkolanforsenille Haaparannalta kestää vain hetken verran. Jo Ikean kohdalla näkyi kylttejä osoittamassa suuntaa oikealle tielle, Revontultentielle. Tien reunoilla kasvoi luonnonkukkia, jotka tuntuvat olevan paikoilleen istutettuja lapsuuden kesistä. En ollut pitkään aikaan nähnyt päivänkakkaroita, apiloita ja kissankelloja kasvavan sellaisina rykelminä. Sain matkata Revontultentiellä kesän aikana useaan kertaan ja huomasin kissankellojen siirtyvän kesän edetessä aina korkeammalle ja korkeammalle pohjoiseen kasvaen isommiksi, sävyltään kirkkaammiksi. Suopursujen kauniit pumpulipäät nousivat ylös tienpientareilla soisilla alueilla. Ihastuin niihin siinä määrin, että matkani tiellä kesti varmasti tavallista pidempään kuin muutoin olisi kestänyt. Yhtäkään en raaskinut poimia mukaani. Tuntui kuin pohjoisen kesässä jokaisella kasvilla olisi oma henki ja se henki asui juuri siinä paikassa, jonne sen juuri oli kiinnittynyt. Ja siinä sen oli hyvä olla eikä kuihtuneena Keski-Pohjanmaalla Alvar Aallon maljakossa. 

Kosken läheisyyteen rakennettu leirintäkeskus ilmoittaa isolla kyltillä sijainnin, jonne kääntyä tieltä. Rantaan kävellessä kosken mahtipontinen ääni herätti alkumatkan ajatuksista, ja jos jonkinlaista jännitystä olin tuntenut matkalle lähdöstä, niin tänne kosken pauhuihin se jäi. Aivan kuin kuohuilla olisi hypnoottinen voima saada ihminen rauhoittumaan, jos hän vain malttaisi jäädä rantaan veden voimakasta virtausta  seuraamaan pidemmäksi aikaa. Siinä rannalla seisoessani ihmisiä tuli ja meni. Puolisoni katosi tutkimaan rannan vanhoja rakennuksia. Rannalla käyneiden ihmisten matkapuhelimien kamerat kuvasivat hetken muistoa mukaan ennen kuin jokin toinen asia vei huomion. Toisaalta pihapiirissä olevalla leirintäalueella ilmapiiri tuntui rauhalliselta jokaisen matkaajan puuhatessa omia puuhiaan ja nauttiessaan pilvien takaa pilkahtavasta auringosta retkeilytuolissa istuskellen. Juuri tuossa hetkessä olin aivan kuten kaikki muutkin rannalla käyneet matkaajat. En osannut rauhoittua vaan otin kamerani esille ja ryhdyin etsimään sopivaa kuvakulmaa ikuistamaan eteenpäin virtaavan veden elämää. Mieleni olisi tehnyt kahlata kuohuihin, mutta oliko se edes laillista tai ylipäätänsä järkevää, sitä en jäänyt sen enempiä pohtimaan vaan pysyttelin rannalla kiveltä toiselle tasapainotellen. Lopulta jäin istumaan yhdelle kivelle ja odotin. Mitäköhän odotin tapahtuvan? Kunhan vain istuin siinä katsoen veden virtausta ja näkymää vastarannalle. Millaista olisi asua tällaisen kosken lähellä? Nukahtaa sen ääneen ja herätä uuteen päivään nähden ohitse kiirehtivän veden virtauksen, ja oppia tuntemaan kosken mielialan. Kuten ennen vanhaa ihmiset osasivat luonnon käyttäytymisestä tulevaa aavistella. 

Tunsin kosken olevan hyvä alku matkalle, jolla kokemus hiljaisuudesta on matkan tarkoituksena. Hiljaisuus on niin paljon muuta kuin äänimaisemaa. Tuossa paikassa ääni oli se ensimmäinen hallitseva tekijä ennen kuin koski avaa muutkin aistit ja kokemuksesta tulee jokaiselle ainutlaatuinen. Tämä matka on ihmeellinen kokemus ensimmäistä kertaa pohjoiseen matkaajalle, joka pitää luonnossa liikkumisesta ja uusiin paikkoihin tutustumisesta. Ja hän, joka tälle matkalle haluaa lähteä, haluaa löytää hiljaisuuden.  Revontultentiestä tulee uskollinen matkaseuralainen, joka vie perille pitäen silmällä, ettei matkaaja mene hukkaan.