Vasikkavuoma

Luppiobergetiltä matkan jatkuessa sukelletaan ulos havumetsien keskeltä Napapiirille Juoksengissa. Tien oikealle puolelle rakennettu alue on mukava pysähdys paikka, jonka infotaulut kertovat Juoksengin historiasta ja, mistä napapiirissä oikeastaan on kyse. Matkaa Pajalaa tästä on noin 80 kilometriä. Yö vietetään Pajalassa ja seuraavana päinä suuntana on Vasikkavuoma, joka sijaitsee jonkin matkaa Revontultentieltä poiketen Kiirunaan päin Erkheikin kylässä. Sinne suuntasin viimeisellä matkalla, koska kesällä matkani perille pysäyttivät metsien vartijat lennellen ympärilläni, että päätin antaa periksi käveltyäni metsätietäpitkin jonkin matkaa. Paluu metsätielle kannatti. Matkanvarrella oli kesällä käsinkirjoitettuja kylttejä pihakirppiksistä ja kioskista. Opastus Vasikkavuomalle on selkeä ja metsätie hyvässä kunnossa, joten autolla pääsee perille asti halutessaan. Muutoin paikan lähellä on parkkialue, josta matkaa alueelle on vain 700 metriä. Lähestyessäni aluetta mieheni kanssa syksyn värien värittämää tietä pitkin näimme ohuen savupatsaan nousevan tulistelupaikalla. Ketään ei enää ollut paikalla. Oli jo myöhäinen iltapäivä ja luonto näytti valmistelevan itseään yötä varten. En kuullut minkäänlaisia ääniä. Tuntui, ettei edes meidän askeleet aiheuttaneet ääntä. Hetken äänettömyys tuntui hieman pelottavaltakin. Tuulikaan ei ollut tuona hetkenä paikalle löytänyt vaan suoraselkäisistä männyistä roikkuvat naavat lepäsivät paikallaan. Tuli tunne, että täällä taitaa vallita painovoimaton tila ja kohta kaikki me nousemme ilmaan leijumaan. Avaralla pellolla harmaantuneet ladot persoonallisilla olemuksilla katsoivat takaisin maittensa kulkijaa. Tämäkin paikka näytti hoidetulta, joten siitä välitettiin ja sen historiaa haluttiin säilyttää. Pellolle vievien pitkospuiden vieressä olevassa kivessä näkyi mitali, jossa luki EU:n myöntäneen paikalle kulttuuritunnustuksen. Vasikkavuoma on Pohjois-Euroopan suurin luonnonniitty ja sen 79 ladosta yksi on Ruotsin kuninkaan suojeluksessa. Tulistelukatoksen vieressä oli näköalatorni, josta varmasti näki alueen hienosti. 

Toivoin, että mukanani olisi ollut kahvipannu, niin olisin keittänyt kunnon nokipannukahvit. Siellä oli hyvä olla. Äänettömyydessä. Metsän kätkössä, pellon avaruudessa. Ymmärsin, mitä tutkimukset, joissa on selvitetty, millainen luontoympäristö tuntuu turvalliselta tarkoittavat näkyvyyden ja näkymättömyyden merkityksestä. Täällä näkyvyyttä oli tarpeeksi, mutta samalla myös suojaa riittävästi. Tämä paikka oli varmasti mukava yöpymiseen kesän lämmössä. Aina uudessa luontokohteessa ollessani kysyin itseltäni, miltä hiljaisuus täällä tuntuu. Alkuun en osannut sitä sanoilla selittää, mutta myöhemmin hiljaisuudesta tuli monimerkityksellistä, jonka kuvailuun käytin kaikkien aistien välittämää tietoa. Matkoillani koin sen kiireettömyytenä, mutta erilaisissa paikoissa tätä miettiessäni tunsin hiljaisuuden monet tavat olla läsnä hetkissä. Välillä se tuntui vain käväisseen luonani, toisinaan löytäneen tien mieleeni, välillä olevan kuin paikan henki, jolla oli paljon kerrottavaa. Tai sitten se oli kuten Vasikkavuomassa. Yhdistelmä kaikkia, mitä pystyin aistien avulla tuntemaan. Jopa keittämättömien nokipannukahvien maun tunsin. Vasikkavuoman ympäristöön tutustumisen jälkeen siellä ei ollut minkäänlaista liikehdintää, joka olisi vetänyt huomion itseensä. Kaikki mitä siellä oli, pysyi paikoillaan.

Parkkipaikalle vievällä tiellä käveltäessä kannattaa vilkaista ylöspäin. Ohutvartinen, korkea suora mänty kantaa erityistä havukranssia ylhäällä harvassa kasvavien oksiensa alapuolella. Vastaavanlaisen männyn näin jossakin muuallakin matkan aikana Ruotsin puoleisella osuudella tiestä, mutten laittanut paikkaa mieleeni. Mikähän näiden puiden tarina on? Ja mielikuvitukseni tietenkin kertoo niiden olevan kaukaisten tutkimusmatkailijoiden mukanaan tuomia aatelisia alkuja, jotka nyt kasvoivat näin komeina. Sillä tutkimusmatkailijoitahan maailmalta näillä alueilla on käynyt satoja vuosia sitten.