Skibotn

Tromssasta palatessa näkymät vievät jälleen mukaansa ja 100 kilometrin matka Skibotniin voi taittua suurella hartaudella.  Seuraavan yön paikka löytyy Skibotnelvan tai suomeksi sanottuna Yykeänperänjoen varrella. Joella on pituutta lähes 74 kilometriä ja ulottuu lukemani mukaan Suomen peukaloon saakka. 

Saapuessani alueelle näin puisen sillan vievän joenhaaran ylitse toiselle puolelle rantaa, joka näytti olevan saari. Vesi teki pieniä pyörteitä virratessaan eteenpäin sillan alitse ja kauempaa vuorilta kuului vaimeasti vesiputouksien pauhu. Paikka oli kuin tehty retkeilyyn, joten kävin ostamassa jäätelön leirintäalueen vastaanotosta ja kävelin takaisin rantaan. Asuntovaunuja näytti olevan kestoparkissa rannan tuntumassa, koska niiden ympärille oli koottu aitauksia kukkaistutuksineen. Se näytti viihtyisältä ja juuri sellaiselta rennolta karavaanarielämältä. Itselläni oli käsitys, että Norjassa kaikki on kallista. Yllätyin kun hintataso oli samaa luokkaa kuin Suomen ja Ruotsin leirintäalueilla. Aurinko paistoi jo todella kuumasti ja ihmiset kävelivät pyyheliinat olallaan rantaa kohden. Olin tunnustellut vettä ja todennut sen jäiseksi. Siinä istuessani epäröintini sen suhteen, että voiko hiljaisuus olla edes tällaisen paikasta toiseen vievän matkailukokonaisuuden teemana katosi. Olin jo sateisten päivien jälkeen ymmärtänyt, ettei tällaista matkailukokonaisuutta voi rakentaa ilman majoituspaikkoja. Päätin koota havaintoni niistä matkan varrelta yhdeksi kokonaisuudeksi ja myöhemmin työni valmistuttua lähettää sen matkailualan yrittäjille, joita matkoillani olin kohdannut. Useimpien kanssa olin opinnäytetyöstäni puhunut ja saanut siihen myönteisen vastaanoton. Jos he antavat luvan, liitän heidän tiedot tälle verkkosivustolle. 

Hetken vielä istuin rannassa. Vähitellen oma sisäinen rauha jätti ulkopuolelleen kaikki äänet. Ihmiset tuntuivat kävelevän kuin hidastettuina ohitseni ja kävelyllä ollut koirakin näytti vain leijuvan ilmassa. Se oli täydellinen paikka olla tekemättä yhtään mitään. Ja taisin torkahtaa jäätelöni syötyä. Vaikka olin tuolloin matkassa yksin en koskaan pelännyt. Varovainen toki olin enkä lähtenyt minnekään yksin, missä olisi vaadittu erityisiä eräilytaitoja. Kiinnostus pidemmälle erämaavaellukselle heräsi matkan aikana ja sen aion toteuttaa liittyen järjestetylle ryhmämatkalle. 

Itselläni ei ollut mahdollisuutta jäädä yöpymään Skibotniin, mutta jos tämän matkailukokonaisuuden toteuttaa suunnitelmani mukaan seuraavana päivänä paluumatka jatkuu Kilpisjärvelle. Skibotnin ja Kilpisjärven välillä on Rovijoen vesiputous, josta käytetään nimeä Morsiushuntu-putous. Siitä olin lukenut matkakertomuksista ja nähnyt kauniita kuvia huntumaisena muodostelmana syöksyvästä vedestä. Tiesin, että sekin löytyy aivan tavalliselta pysähdyspaikalta ilman merkintöjä nähtävyydestä. En onnistunut paikkaa löytämään, mutta siitä voi katsella kuvia ja lukea esimerkiksi osoitteessa https://pohjoinenvalo.org/tag/rovijoen-putous/ . 

Asumaton alue Norjan ja Suomen rajalla on kiehtova kokemus, kunhan malttaa vain hiljentää vaihtua ja pysähtyä siihen edes hetkeksi. Sillä pysähtyminen tuo uudenlaisen käsityksen koskemattomasta maastosta. Olin palaamassa Russeveien luontopolulla viettämäni ajan jälkeen yöpymään Kilpisjärvelle. Pysäköin auton tienlevennykselle ja nousin ulos katsomaan karun näköistä maastoa. Muuta liikennettä ei ollut ja hiljaistahan siinä paikassa oli seistä kuuman päivän illan lähestyessä. Kilpisjärven suunnasta näin kaukaisen hahmon lähestyvän. Eipä aikaakaan, kun sama urheilullisesti pukeutunut mies, jonka olin aikaisemmin aamulla tavannut Karesuandossa rajasiltaa ylittämässä, pyyhälsi yhtä tarmokkaasti polkien Norjaa kohden. Lähempänä Suomen tullia vastaani tuli kaksi rinkat selässä kulkevaa vaeltajaa. Suomen puolelle saavuttuani ihmisiä oli liikkeellä fätbike pyörillä. Tuntui mukavalta palata takasin Kilpisjärvelle.