Saana

Saanatunturista voisin kirjoittaa aivan oman matkakertomuksen. Aivan kuten Kilpisjärven ja Karesuvannon (tai Kaaresuvannon, en päässyt selville kumpi olisi enemmän oikein käyttää) välisestä tienosuudesta. Uusiin unelmiini kuuluu kävellä tien kaikki 110 kilometriä rinkka selässä ja teltta yöpymistä varten mukana. Enkä pitäisi mitään kiirettä. Revontultentie on kokemassa suuria muutoksia, kun sitä nyt korjataan, joten toivottavasti myös kevyenliikenteen liikkuminen tulee turvallisemmaksi.

Näillä matkoillani olin ensimmäistä kertaa elämässäni pohjoisen kesässä matkaamassa ja myöhemmin pohjoisen syksyssäkin. Lumiset maisemat olivat kyllä tuttuja Kolarin ja Kuusamon tienoilta, mutta niistäkin ajoista oli jo kovin kauan. Karesuvannon rajabaari on kaltaisteni matkaajien unelma, koska samasta paikasta saa ihan kaiken tarpeellisen ja vähän enemmänkin. Koko Revontultentien varrella on tasaisesti auton tankkauspaikkoja, mutta itse kävin vain tässä paikassa, mennen ja tullen. Pärjäsin hyvin niin Norjan matkan ja paluun takaisin Tornioon pienellä bensa-autollani. 

Ensimmäisen kerran kun näin maisemat, jotka pian Käsivarrentiellä eteenpäin ajettaessa avautuvat, ajattelin ettei tämä voinut olla totta. Vaikka olen liikkunut aikoinani paljonkin maailmalla toinen toistaan kiehtovimmissa paikoissa niin ei tälle mikään vedä vertojaan. Maisema oli täysin erilainen kuin mikään aikaisemmin kokemani.  Matkantekohan oli sittemmin täynnä ihmettelyä. Revontultentie kumpuili eteenpäin ja välillä kulki tikkusuoraan, toisinaan taasen kaartuen ja palaten jälleen suoraan kulkuunsa. Maisemat vaihtuivat matalan koivikon vihreäksi värittämiksi maastoiksi ja kaukana näkyi pyöreitä tuntureita paikoittain lumella koristeltuina. Vesistöjä oli molemmin puolin tietä ja pakkohan se oli pysähtyä jokaisen kohdalla. Muistan vieläkin, kun Saana tunturi näyttäytyi ensimmäisen kerran Kilpisjärveä lähestyessä. Matkaa oli jäljellä alle 10 kilometriä ja tie kaartaa tuolloin laskeutuen alemmaksi tullen esiin mutkan takaa. Saana näkyy kaukana horisontissa ja muistan puolisoni kysyneen tuolla ensimmäisellä matkalla, oliko tuossa se tunturi, jonka näkemisestä olin vuosikaudet puhunut. Katsoin järkälettä taivaanrannan rajassa, joka sulautui muihin tuntureihin kiinni eikä se näyttänyt yhtään samalta kuin kuvissa. Epäröiden vastasin, että kyllä se taitaa olla ja jäin odottamaan, että saapuisimme lähemmäksi voidakseni olla varma. Laskeuduttuamme vielä matalammalle nyt suorana kulkevaa tietä pitkin ei mennyt kuin hetki ja Saana oli kuin päättänyt muuttaa paikkaansa ja laittautunut makaamaan tien päälle. Tie näytti hetken päättyvän tunturiin. Sitten näkymä edessä muuttui jälleen tien jatkuessa eteenpäin ja tuntui ikuisuudelta ennen kuin Saana tuli näkyviin kokonaisuudessaan. Tunsin itseni täysin tyhmäksi, kun en ollut osannut sanoa oliko tässä se unelmieni tunturi vaiko eikö. Mietin, etten ikinä tulisi tätä myöntämään, saati opinnäytetyöhöni kirjoittamaan, mutta nyt koko asia vain huvittaa. Kuten monet muutkin ennakkokäsitykset, mitkä hajosivat näillä matkoillani, vaikka luulin, ettei itselläni sellaisia edes olisi. 

Kun luin luonnon turvallisuutta tuovista tekijöistä opinnäytetyötäni tehdessä, nousi esille pysyvyys. Vanhat puut ja kalliot mainittiin turvallisuutta tuovina elementteinä ja kyllä sen ymmärrän saatuani nyt tutustua Saanatunturiin. Siinä missä Revontultentie toi matkoilleni turvallisuutta uskollisena matkaseuralaisena, toi Saana omalla järeällä ja omissa ajatuksissani jäärämäiselläkin olemuksellaan sellaisen turvallisuuden tunteen, että eipä siinä isoimmatkaan henkivartijat pärjäisi. Jokainen varmasti löytää itselleen tällä matkalla uusia lempipaikkoja, joissa on tuntunut erityisen hyvältä olla. Minulle Saanasta tuli sellainen. En näe Saanaa enää edes paikkana tai luontokohteena. Minulle hän heräsi henkiin omana itsenään, elävänä tunturina. En tiedä kuinka muut hänet näkevät, ja hänen monipuolisuus tulee esille juuri siinä, että piirteet muuttuvat riippuen siitä, mistä ilmansuunnasta häntä katsoo. 

Kuljin ensimmäisen kerran Saanatunturille ollessani yksin matkalla heinäkuun loppupuolella. Saanalle lähtevä reitti vie aluksi puuston suojaan. Kivinen maasto, pitkospuut ja puuportaat vuorottelivat kilometrinpituista matkaa kuuluisille puuportaille. Huipulle matkaa oli kokonaisuudessaan neljä kilometriä. Tosin tällä matkalla opein, että ne ovat Lapin kilometrejä. Neljä kilometriähän ei ole pitkästi tasaisella maalla, mutta loivakin ylämäki tekee siitä jo aivan muuta. Pelkästään tuolla kilometrin pituisella taipaleella aikaa kului kasvillisuuden ihasteluun ja pienten nimikylttien lukemiseen, jotka oli hienosti aseteltu kertomaan kyseisen kasvin nimen. Tähän aikaan vuodesta useat kukat olivat jo kukkineet, mutta jäljellä olevat loistivat kirkkaissa väreissä ja toivat puutarhamaisen vaikutelman polulle. 

Puuportaiden alun kohdalla pilkisti puiden lomasta Kilpisjärven taivasta heijastava tyyni pinta. Sain olla viimeisten joukossa, jotka Saanalle nousivat portaita pitkin. Saavuttuani niiden yläpäähän Metsähallituksen työntekijät kiskaisivat moottorisahan käyntiin ja niin alkoi portaiden purku. Tuskin olisin portaita pitkin lähtenyt edes kulkemaan, jos olisin paremmasta reitistä tiennyt. Jo muutaman metrin jälkeen tunsin huimauksen vetävän minua taaksepäin ja pysähtyminen teki kulkemisesta vain entisestään hirvittävämpää. Askelmat olivat kapeita, joten matkaa oli vain jatkettava kunnes hieman leveämpi askelma tuli vastaan, jolloin kääntyminen istumaan oli mahdollista. Kääntyminenhän se vasta virhe olikin, koska silloin huimaus iski kunnolla kiinni. Ihmeissäni katsoin nuorisojoukkoa edelläni, jotka hyppelivät välillä askelmilta pois kivikkoon eikä heitä näyttänyt yhtään korkeus haittaavan. Lopulta pääsin portaiden yläpäässä olevalle puiselle tasanteelle ja tuskin uskalsin edes sen kauimmaiseen reunaan istahtaa. Tuntui kuin se olisi hetkenä minä hyvänsä irronnut paikaltaan ja vyörynyt Saanan kylkeä pitkin kohti alhaalla kulkevaa Revontultentietä pomppien sen ylitse suoraan Kilpisjärveen. Kyselin muilta paikalle saapuneilta eikö heitä huimannut laisinkaan ja ilokseni, kyllä ilokseni, kuulin myöntäviäkin vastauksia. Metsähallituksen miehet ajoivat mönkijällä ylös ja alas jyrkkää reunaa ja kysyin heiltäkin eikö korkeus vaikuttanut ollenkaan heihin. Molemmat totesivat, että eihän tässä mitään hätää. Huimauksen helpotettua aloin etsimään vaihtoehtoista reittiä paluumatkalle. En edes ajatellut jäljellä olevia portaita pitkin laskeutumista tunturilta, joten kiertelin paikalla kuin pakopaikkaa etsivä jänis. Löysin kiertotien, joka johdatti polun näköiselle osalle tunturia ja päätin siitä tulevan paluureittini. Paikalla ollut pariskunta myönsi myös haluavansa muuttaa paluureittinsä siihen ja heidän kanssaan vietein suurimman osan ajasta tunturilla kulkiessa. Sillä eihän tunturin huippu ollut vielä lähimaillakaan tällä tasanteella. 

Siitä matka oikeastaan vasta alkoikin. Huimaus katosi, kun matka jatkui tunturin omalla maaperällä. Reitti oli merkitty puisilla tolpilla, mutta siinä innostuksessa seuraavan tolpan etsintä välillä unohtui. Vähitellen rauhoituin ja opein suunnistamaan kohti tunturin huippua, ainakin suurimmaksi osin merkittyä reittiä kulkien. Näkymät olivat henkeäsalpaavat ja jokaisella osiolla tunturia aivan omanlaisensa. Kasvillisuus muuttui kuiviksi, pienten tunturikukkien hallitseviksi saarekkeiksi kivien suojassa. Olin onnekas, joka oli saanut mahdollisuuden Saanalle kipuamiseen Lapin kesän yhtenä lämpimimpänä ja kirkkaimpana päivänä. Pieni lampi keräsi matkalla olijoita luokseen ja tunturivalloitukselle mukaan päässeet koirat nauttivat uimisesta virkistävässä vedessä.

Saavuttuamme huipulle en malttanut istahtaa edes eväänä olevaa omenaa syömään vaan suuntasin vielä edemmäs lähelle tunturin reunaa. Saanaa katsellessani alhaaltapäin olin näkevinäni tunturin kasvot silmät suljettuina, huulet supussa kohti taivasta. Aivan kuin tunturi olisi nukkunut. Samannäköisiä piirteitä näin matkalla Egyptissä, kun vierailin pyramideilla ja Kairon museossa. Ne olivat ihmisen tekemiä ilmeitä. Tämä tunturi on syntynyt luonnonvoimista ja luonto hänet on kasvattanut tällaiseksi kuin hän tällä hetkellä on. Kovinkaan lähelle reunaa en tietenkään mennyt, joten en osaa sanoa olinko edes tunturin otsalla saakka ja toisaalta eihän siinä edes ollut mitään selkeää reuhaa. Paikalla oli paljon ihmisiä, mutta he palailivat takaisin korkeimman kohdan läheisyyteen ja huomasin pian jääneeni yksin. Hiljaisuuskuvan ottaminen ei tuntunut tärkeältä juuri tuossa hetkessä, mutta siinä yksin istuessani ajattelin, etten tiedä saisinko koskaan mahdollisuutta tänne palata ja päätin kuitenkin kameran virittää kohti näkymää edessäni. Minulla oli jo paljon mielikuvia Saana tunturista vuosien varrella kertynyt muiden ottamien valokuvien, kuulemieni ja lukemieni tarinoiden kautta. Joten olin reppuani pakatessa ottanut mukaan kevyen ruututakkini. Se vain tuntui sopivalta vaatetukselta kuvaan. Puin sen päälleni ja käynnistin kameran ajastimen. 

Miltä hiljaisuus tuntui tässä hetkessä? Saanan ja Mallan historian tuntien tahdoin kertoa Saanalle Mallalla olevan kaikki hyvin. Sillä se mitä paikassa tunsin, oli lohtu ja kiitollisuus. Olen kuullut, että Lappiin lähdetään monesta syystä. Toiset tahtovat unohtaa kokemaansa ja parantua. Toiset tahtovat elämyksiä ja rauhoittumista kaukana omasta arjesta. Jotkut tahtovat kadota, jotkut taas tulla löydetyiksi. Odotuksin joka tapauksessa matkaan moni on lähtenyt. Mitä itse odotin? Halusin vain oppia hiljaisuudesta. Olin kiitollinen Saanalle, jonka selkää pitkin sain kävellä ja vuorostani halusin tehdä jotakin hänen hyväkseen. Muuta en voinut tuossa hetkessä hänelle antaa kuin lohdun, että hänen rakkaallaan oli kaikki hyvin. Tämän päättelin katsellessani Mallan hehkua auringon hiipiessä hänen mailleen Kilpisjärven rannalla. Hän näytti kauniilta. Ehkä Saana hänet näki sivusilmällä. Toivon niin. Tuuli kulki hentona kosketuksena tunturin laella. Kauempana olevista muista matkaajista en kuullut ääntäkään. Aurinko lämmitti. Ympärillä olevat tunturit näyttivät hehkuvan. Kilpisjärvi loistavan. 

Paluumatkalla maisemat olivat jälleen täynnä uusia ihmeitä. Huipulle mennessä huomioni oli kiinnittynyt enimmäkseen Kilpisjärven suuntaan, mutta toisella puolella tunturia olivat aivan toisenlaiset maisemat, jotka näyttivät väillä epätodellisina. Niin hohtava näky oli, että maisema muuttui kuin öljymaalaukseksi. Norjaan päin katsoessa lumipeittoiset vuoret esittäytyivät ylväinä taivaanrannan rajalla. Paluumatka sujui mukavasti valitsemaamme kiertotietä pitkin. Saanan portaista oli jo hyvä pätkä kadonnut huipulla käynnin aikanamme. Kiertotie toi jälleen uudenlaista katseltavaa ja kasvillisuutta. Viimeinen kilometri ennen retkeilykeskusta tuntui ikuisuudelta. Pitkospuut eivät vain päättyneet ja aina uuden kivitaipaleen jälkeen tuli esiin uudet. Valloitukseen meni kuusi tuntia, ja kuusi tuntia siihen meni syksylläkin, kun palasin mieheni kanssa Saanaa tervehtimään. 

Lopulta saimme istuutua tulikuumalle Kilpisjärven retkeilykeskuksen terassille syömään Tiikeri jäätelöä ja juomaan kahvia. Tuntui mukavalta, kun olin tämän kokemuksen saanut heidän kanssaan jakaa. Pariskunta jatkoi seuraavana päivänä vesitasolla Ruotsin erämaahan ja itse ajattelin käyttää kokonaisen päivän vain olemiseen majoituspaikkani lähettyvillä ja Kilpisjärven rannalla. Se oli hyvä valinta. Valvoin myöhään nauttien lämmöstä, jonka Suomen kesä tarjosi. Toisella puolella oleva ostoskeskus oli rikastuttanut elämääni uusilla kengänpohjallisilla, Tunturi Lapin piimäpohjaisella leivällä ja pullollisella valkoviiniä. Leivän päälle siivuin keitetyn kananmunan siivuja ja anjovisfileitä. En väitä makuyhdistelmän olevan maailman paras piimäpohjaisen leivän kanssa, mutta tuona iltana se oli täydellinen. Eihän siinä paljoakaan muuta päivään voinut toivoa, kun vielä Antti Tuisku lauloi "Mä vaan hiihdän" puhelimen kuulokkeista. Toistona. Parisen tuntia. Lisää Saanasta kuvina facebookissa. 

Seuraavana päivänä kävelin päämäärättömästi Luontokeskuksen ja Kilpisjärven rannan alueilla. Päivällä olin ihaillut kauppakeskuksen vieressä olevassa puutarhassa Suomi 100 kunniaksi istutettuja kasveja. Joukossa oli myös pienen pieni puunalku, Tulevaisuuden kuusi. Illan tullessa lähdin kuvaamaan rannalle ja sain kokea matkojeni kauneimman hetken. Taivasta peittivät paksut pilvet, mutta aina välillä aurinko tuli esille. Majoituspaikkani ympäristö oli kuin kietoutuneena johonkin maagiseen loitsuun, joka vapauttaisi kaikki tunturit eloon, kun tietyt taivaankappaleet olisivat oikeilla paikoilla suhteessa toisiinsa. Kuvailin aikani näkymää Paraksen vuorelle päin ja siirryin sitten etsimään toisenlaista paikkaa, josta Saanatunturin saisin mukaan. Löysin sellaisen ja jäin siihen hyttysten kanssa odottamaan auringon esilletuloa. Se odotus kannatti. Pian koko taivas räjähti auki ja valaisi maan kaikki värit henkiin. Synkkyys katosi ja jäljellä oli vain valoa. Tietysti halusin siitä hetkestä itselleni hiljaisuuskuvankin muistoksi ja kävelin kameran eteen kerta toisensa jälkeen. Kameratelineeni olin asettanut keskelle kapeaa polkua, joka vei rantaan. Kuulin ensin rasahduksen, sitten toisen. Seisoin juuri silloin kamerani luona säätämässä valotoimintoja. Polun alkupää oli hieman pimennossa ja silmäni auringon kirkkaudesta sumuiset. Kun katsoin tarkemmin, asteli polkua pitkin kaksi poroa. Juuri sellaisia vahvarakenteisia poroja, jotka Joulupukilla on rekeään vetämässä aattoiltana. Toisella oli valtavat valkoiset sarvet ja toisella tummat. Siinä me seisoimme paikoillamme, porot vieritysten ja minä kameratelineeni kanssa. Ajattelin seisovani niiden reitillä ja oli jo väistymässä sivuun, kun porot päättivätkin suunnata matalien pusikoiden sekaan. Siihen ne jäivät kuiskuttelemaan toisilleen ja näykkimään syötävää. Itsekin jäin paikoilleni ja katsoin vain näiden kahden välistä ystävyyttä. 

En halunnut hetken päättyvän, joten pysyttelin aluksi aivan hiljaa. Porot eivät kuitenkaan minusta näyttäneet perustuvan ja lopulta uskalsin liikahtaa sen verran, että sain jonkinlaisen kuvankin otettua auringon valaisema Saana taka-alalla. Tosin siinä menee hetki, että porot kuvasta löytää.