Russeveien

Kilpisjärvellä vietetyn yön jälkeen matka jatkuu Norjaan. Russeveien luontopolku lähtee kulkemaan vuorelle aivan tavalliselta parkkipaikalta. Paikalle ohjaavia kylttejä tienvarrella en huomannut. Kuulin tästä luontopolusta pariskunnalta, jotka yöpyivät samassa paikassa Pellossa aiemmin kesällä. Selvitettyäni asiaa kotona käydessäni ymmärsin polkuun liittyvän historiaa sodan ajasta ja päätin tutkia tämän luontopolun, jos se sopisi hiljaisuus teemaan Norjan osuudelle Revontultentietä. Se sijaitsee reilun 50 kilometrin päässä Kilpisjärveltä Tromssan päin, ja jos mielii kaupunkiin yöksi on matkaa vain 100 kilometriä. 

Niin saavuin pysähdyspaikalle, jossa oli parkissa muutama muukin auto. Kaksi pientä taulua kertovat reitistä hyvin pelkistetysti ja antavat ohjeita polulle lähtevälle. Välimatkoja ei ole merkitty, mutta matkan kävelemiseen rinnettä ylöspäin kerrotaan kuluvan noin kaksi tuntia ja polun olevan kohtalaisessa kunnossa. Itse varaisin enemmän aikaa riippuen tietenkin siitä olisiko kuntoilemassa tai hiljentymässä. Ilma oli mitä lämpimin ja pakkasin mukaan vesipullot ja se aina mukanani kulkeutuva kameravarustus, jonka tosin myöhemmin matkan aikana totesin täysin hölmöksi hommaksi. Matkapuhelimen kamera riittää vallan mainiosti myös hiljaisuuskuvien ikuistamiseen. Vaelluskenkiä vaihtaessani iäkkäämpi, urheilullisen oloinen mies saapui suuresti hymyillen reitiltä. Kysyin häneltä ruotsinkielellä, oliko hän käynyt ihan laella saakka. Hän vain hymyili nyökkäillen ja hetken kuluttua näin hänen syövän eväitään autonsa luona edelleen kasvot ilosta hehkuen. Heilutin hänelle kättä lähtiessäni ja hän nosti ylös juomapullonsa tervehdykseksi. Edelleen hymyillen. 

En oikein ymmärtänyt viitoituksista muuta kuin, että matkaa olisi 4,5 kilometriä ylöspäin tai 5,8 kilometriä jos valitsi kiivetä vielä ylemmäksi vaativampaa reittiä. Näillä tiedoilla lähdin matkaan. Niin ja tietoisena, että kiviä voi tipahdella korkeammalta. Aluksi tiheä kasvillisuus toi vaikutelman, että olisin sukeltanut pohjoismaiseen viidakkoon. Polun maasto oli märkää ja kengät kastuivat melko nopeasti. Hetken harmittelin sitä, mutta pian siihen tottui ja koko asia unohtui, koska kävelemiseen täytyi todella keskittyä juurakkojen ja kivien peittämällä polulla. Nopeasti korkeus lisääntyi ja Revontultentie katosi näkyvistä antaen kuitenkin tiedon läheisyydestään autojen vaimealla hurahduksella ohitse. Itsestäni tuntui turvalliselta tietää tien olevan lähettyvillä. Liikenteen ääni ei tuntunut häiritsevältä ja lopulta vuorelta kulkeutuvien vesivirtojen humina otti äänimaailman haltuunsa. Yksittäisten lintujen viserrys loi entisestään viidakkomaisen tunnelman. Kauniisti kukkivat kukat värittivät matkaa eikä niiden ohitse voinut kävellä ilman ihastelua, miten urheina ne korottuivat kohti valoa välillä hämärässäkin vuoren seinämän varjossa. Maa oli tosiaan kostea ja saapuessani lähemmäksi vesiputouksen aluetta pienet purot kiiruhtivat ohitse laskeutuakseen reunalla olevan kasvillisuuden suojaan. Yritin kierrellä niistä isoimpia ja näin jäljistä muidenkin etsineen vaihtoehtoista reittiä samassa kohdin. Vesiputouksen mahtipontisuus pysäytti kulkuni pitkäksi aikaa. Se oli yllättävä näky, sillä en ollut tietoa etsiessäni polusta, nähnyt yhtään mainintaa noin valtavasta vesiputouksesta tällä reitillä. Voi oliko tämä valtava vesiputous näillä pohjoisen poluilla? Minulle se oli. Ja toisaalta myös ensimmäinen, mikä minun olisi ohitettava jatkaakseni matkaa.

Vesi vyöryi valtavalla voimalla pystysuoraan alas tasanteelle, missä nyt olin ja jatkoi siitä eteenpäin sileiksi hioutuneiden kivien ylitse. Vesipisarat sinkoutuivat päälleni ja se tuntuivat hyvältä. Laskin repun selästäni ja istuuduin lähemmäksi reunaa ainoalle lähes kuivalle kivelle miettimään, mitä nyt tekisin. Uskallanko ylittää vesiputouksen? Olivatko kivet liian liukkaita? Kuinka voimakas veden putousvoima oikeastaan oli? En halunnut palata vielä takaisin. Tämä paikka tuntui mystiseltä, mutta samalla myös vapauttavalla. Vapauttavalta, koska ajattelin sen olevan vuorelta alaspäin tultaessa portti, jonka läpi kuljettua tietäisi olevansa pian alhaalla lähtöpisteen portilla ja avaran maailman ympäröimänä. Toisaalta vapautta tunne tuli siitä, että oli paikassa täysin yksin. Ehkä mielikuvaani ja tuntemukseeni liittyi tieto polun historiasta. Päätin ottaa yhden hiljaisuuskuvan tässä kohdin, koska tämän hetken halusin muistaa ikuisesti. Tasanteelta oli näkymä vuonolle ja jyrkille lumen vuoraamille vuorille. Sen näkymän ja alaspäin vievän polun halusin mukaan kuvaan. Tunsin rauhan ja helpotuksen. Aivan kuin olisin joskus aikaisemmin samaa polkua useat kerrat kulkenut.

Jälkeenpäin huomasin, etten muistanut milloin viimeksi olisin ollut samalla tavalla keskittynyt johonkin tilanteeseen ja hetkeen. En muista ajatelleeni mitään. En yhtään mitään. En edes muista miettineeni maisemaa, joka edessäni avautui. Kävin painamassa kameran laukaisinta välillä ja kävelin edestakaisin kosteassa, mutaisessa maastossa pienten purojen joukossa.  Hiljaisuuskuvassa tärkeää on, että siinä ollaan itse mukana osana maisemaa, osana paikkaa. Valokuvauksessa yleensäkin keskittyminen hetkeen ja ympäristön tarkkailuun auttaa unohtamaan kaiken muun. Hiljaisuuskuva eroaa maisemakuvasta siinä, että siitä syntyy tarina paikan ja kokijan kohtaamisesta. Tarina voi käsitellä niin kokijan ajatuksia, tunteita tai mielikuvituksen näkemystä paikasta tai olla tapahtumien kulku, mitä tapahtui ennen, tuossa hetkessä ja sen jälkeen. Uskokaan, kuvasta tulee aivan erityislaatuinen ja auttaa muistamaan kokemuksen paikassa paljon paremmin kuin ohimennen otettu kuva.

Kuvat otettuani palasin tutkimaan vesiputousta. Nyt se tuntui jo tutummalta. Miten kauan tuossa samassa paikassa olin ollut, en osaa sanoa. Jätin reppuni ja kameravarustukseni lepäilemään maahan ja kävin koittamassa käsillä kivien pintaa. Ne näyttivät sileiltä, mutta tuntuivat rosoisilta ja kiilsivät aivan kuin asfaltin pinta märkänä. Kävelin muutaman askeleen eteenpäin. Jännitin liikaa tilannetta ja palasin takaisin. Vesi syöksyi aivan vieressä alas vuorelta ja oli jo pisaroillaan kastellut minut kosteaksi. Tähänkö matkani katkesi? Olin luvannut itselleni, etten tekisi mitään uhkarohkeaa tällä matkalla yksin luonnossa liikkuessani. Toisaalta en tiennyt, mitä putouksen toisella puolella odottaisi, joten en ehkä sitä jäisi harmittelemaan. Mutta olin luomassa muille kaltaisilleni ensikertalaisille vuoristojen maastossa liikkumisesta haaveilijoille matkailukokonaisuutta, joten täytyihän minun selvittää paremmin, mitä siihen olin liittämässä mukaan. Siinä seistessäni paikalle saapui polulta jo alaspäin kävelevä perhe. Mies kantoi pientä lasta selkäkantotelineessä ja hänen perässä käveli nuori poika ja tyttö. Mies tuli vesiputoukselle, käveli ohitse ja jatkoi matkaa tervehdyttyään. Poika teki samoin. Tyttö jäi toiselle puolelle ottamaan kuvan puhelimellaan ja hetken epäröityään, minne askeleensa suuntaisi, hän käveli kivien ylitse. Nostin repun maasta. Asetin kameratelineeni poikittain selkääni vasten repun hihnoihin kiinni ja ylitin putouksen tasanteen. 

Sen jälkeen maasto muuttui kuivemmaksi, polku kivisemmäksi. Kallion seinämä oli alaspäin tipahtelevasta vedestä kostea ja hiilenmustan värinen. Paikoittain tuoksui sammal. Polkua oli silti helppo kulkea. Ohitseni pyyhälsi mies reippaasti kävelysauvoilla vauhtia itselleen antaen. Tervehdimme ja hän katosi näkyvistä pian polun kaartaessa ylöspäin. En tiedä kuinka pitkästi kuljin sillä tällä polulla aika ja ajatukset elämästä paikan ulkopuolella tuntuivat vain kadonneen. Tasaisin väliajoin oli pystytetty tauluja, joissa kerrottiin paikan historiasta. Lopulta saavuin tasanteelle, jonka reunoille oli asetettu kiviä puoliympyrän muotoon. Polku oli kulkenut kasvillisuuden keskellä ja nyt ensimmäistä kertaa kasvillisuus oli matalampaa. Tasanteelta avautui puhdas näkymä sinisenä hohtavalle vuonolle ja lumisille vuorille. Istahdin maahan ja kaivoin esille puhelimeni. Kuvasin henkeäsalpaavaa maisemaa, koska halusin jakaa näkymän ystäväni kanssa. Lähetin videon hänelle ja pian hän soittikin kuullakseen lisään elämäni ensimmäisestä matkasta jylhissä maisemissa. Yksin matkassa ollessa tämä tunne sai kiinni useastikin, jolloin hetket ja paikkojen tunnun halusi jakaa itselle tärkeän ihmisen kanssa toivoen hänenkin saavan näiden paikkojen luonnon valtavan kauneuden kokea. 

Ylempänä käyneitä, viimeisenpäälle sporttisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä vilahti ohitseni tuon tuosta. Aina yhtä iloisin mielin tervehtien. Tunsin saavuttaneeni jo paljon selviydyttyäni tähän tasanteelle saakka. Edelleen olin epävarma, kuinka pitkästi tästä kohdin oli tulistelupaikalle, jossa alhaalla olleen kartan mukaan olisi sodan aikainen bunkkeri ja vessa. Päätin kääntyä takaisin. Olin tyytyväinen. Paluumatka sujui huomattavasti juotusammin, vaikka jäinkin vielä hetkeksi koskettelemaan jyrkänteeltä alas virtaavaa vettä. Tuntui kuin olisin saanut kasteen jylhien maastojen kulkijana ja se tuntui hyvältä. Alhaalla pysähdyspaikalla kenkiäni vaihtaessa kuiviin, huomasin hymyileväni. Aivan kuten siellä joitakin tunteja aiemmin tapaamani mies oli hymyillyt. Heti sen huomattuani olikin kyyneleiden vuoro. Tällaistako tämä oli, kun jokin paikka todella koskettaa? Otin auton takakontissa olevasta korista aamulla tekemäni voileivän, istuuduin kuljettajan puolelle ja katselin ohitse kulkevaa liikennettä.