Puolamajärvi

Ennen Pellon keskustaa kääntyy tie vasemmalle kohti Rovaniemeä. Tämä tie vie myös Puolamajärvelle, joka oli matkojeni kaikista ensimmäinen pysähdys. Olen etsinyt tätä matkailukokonaisuutta rakentaessani tietoa monella tapaa ja yksi niistä on ollut erilaiset majoituspalveluiden varaussivut. Täältä löytyy seuraavan yön majoitus.

Olimme lähteneet matkaan isäni kanssa kiertäen mitä kummallisimpia reittejä etsiessämme nähtävyyksiä. Jossakin vaiheessa isäni totesi, että olemme kohta Venäjän rajalla, jos sen kertainen syrjäinen tie ei piakkoin loppunut jonnekin asutettuun paikkaan. Saavuttuamme perille Puolamajärvelle, jonka rannalta olin varannut meille yöpaikan, haimme avaimet ja päätimme käydä ostamassa ruoat illaksi. Oli sunnuntai-iltapäivä ja lähellä sijaitseva kauppa kiinni. Lähdimme ajamaan uudelleen kohti Pellon keskustaa. Edessämme ajoi poliisiauto 80 kilometrin tuntivauhdilla vaikka tiellä oli 100 kilometrin sallittu rajoitus. Jäin siihen perään roikkumaan, kun en uskaltautunut ohittamaankaan. Pian poliisiauton oikea vilkku osoitti merkkiä, että he kääntyvät kohta. Hiljensin vauhtia ja poliisit kaarsivat linja-autopysäkille. Heti ohitettunani heidät palasivat he takaisin tielle. Löysimme avoinna olevan kaupan ja ostimme mukaan aivan liian paljon ruokaa yhdeksi illaksi. 

Heinäkuun alun lämmin kesäilta soi mahdollisuuden kävellä kauniissa ympäristössä ja istuskella ulkona yömyöhään. Kesän luonnonkukat kukkivat kirkkaissa väreissään enkä malttanut olla tekemättä niistä seppeleitä. Tuntui kuin olisi ollut uusi juhannusaatto. Isälle pohjoisen kesä oli myös uusi kokemus ja kaikki uudet maisemat ja vaikutteet väsyttivät hänet pian syötyämme. Silti hän ei malttanut mennä nukkumaan vaan istuimme pihalla lämpimässä kesäillassa katsellen taivaalla lentäviä lintuja ja hiljaista näkymää hiekkatielle. Pihapiirin viereisellä tontilla oli vanha kaksi kerroksinen punamullan värinen puutalo, joka nyt näytti olevan tyhjillään. Keitä siinä oli asunut? Millaista heidän elämänsä oli ollut? Nyt talo oli hiljainen, mutta jo koollaan kertoi antaneensa kodin varmasti monelle ihmiselle aikoinaan. Pitkästä aikaa isä nukkui koko yön. Itse makoilin olohuoneen sohvalla torkkuen välillä, mutten välittänyt oikein uneen saakka vaipua. Yön vaihduttua aamuun kävelin rantaan. Oli ihmeellistä vain olla ilman, että olisi kiirehdittävä aloittamaan päivän askareita, joita kotona aina löytyi odottamassa. Aamukahveja juodessani mökin portailla pihan poikki tepasteli poro. Majoitusyrittäjällä tiesin olevan aito lappilainen porotilakin. Poro pysähtyi syömään hetkeksi ja jatkoi sitten matkaansa hiekkatielle. 

Isälläni oli herättyään kiire päästä matkaan. Suuntanamme oli Kittilä, koska isän toive oli päästä Leville. Se ei kuulunut omiin suunnitelmiini matkakokonaisuuden suunnittelemisessa, mutta ajattelin siellä viettävämme kaksi päivää ja jatkavan matkaa sitten eteenpäin Muonioon. No näin ei käynyt. Sateet jatkuivat seuraavat päivät taukoamatta ja sain kuulla, että tietyöalueella matkalla Muonioon autojen renkaitakin oli puhjennut. Pysyttelimme Levillä ja se oli ihan hyvä niin. Levi oli mielenkiintoinen keskus alppityylisine rakennuksineen. Immeljärveä ihaillessamme löysimme Tunturitien, joka vei ylös kohti Levitunturin huippua. Tie oli aluksi hyvässä kunnossa, mutta muuttui ylemmäs ajettaessa välillä huonokuntoiseksi ja kapeaksi. Tyhmyyksissäni kerran pysäköin auton tien reunaan käydäkseni ottamassa kuvia ja kallistus oli sen verran jyrkkä, että kaasu pohjassa siitä liikkeelle lähdin. Pitkästä aikaa aurinko paistoi ja pysäköimme auton huomattavasti tasaisemmalle alustalle Tuikkuravintolan läheisyyteen. Otin isälle taitettavan retkeilytuolin auton peräkontista, jossa hän istui sätkää poltellen ja kauaksi näkyvää maisemaa ihaillen. Tämä oli mukava paikka ihmisille, jotka eivät pääsisi muutoin tunturille ja näkemään pohjoisen huikeita maisemia. Isä puhuu edelleenkin tuosta automatkasta. Nähtävästi häntä vähän jännitti pelkääjän paikalla, muttei vain sanonut mitään, koska uteliaisuus tunturimaisemiin voitti.