Kolmen valtakunnan rajapyykki

Mietin kauan, miten Kolmen valtakunnan rajapyykille kulkisin. Vaihtoehdot olivat laivakyyti tai vaellus Mallan kansallispuistossa. Tiesin siellä olevan suuren vesiputouksen ja pidempi vaellus houkutteli. Päädyin silti laivakyytiin, koska kaipasin jo vesille. Jälleen oli kuuma päivä alullaan ja siitä iloiten lähdin matkaan majapaikaltani satamaan, joka sijaitsee Kilpisjärven retkeilykeskusta vastapäätä. Kävellen Revontultentietä pitkin. Välimatka oli vain viitisen kilometriä ja tahdoin oikeasti kokea tutkimukseni kohteena olevan tien kävellenkin. Pyöräilytien päätyttyä astelin tien laitaa pitkin pakottaen itseni pitämään hyvää vauhtia, jotta ehtisin kello 10.00 lähtevään laivaan mukaan. Seuraava lähtö olisi vasta kello 14.00. Maisemaan tulee aivan toisenlainen kosketus tietä pitkin kävellessä kuin auton ikkunasta ohikiitävänä nähtynä. Yksityiskohtien havaitseminen ja tuoksut tekevät kokemuksesta jälleen uudenlaisen. Siinä kiiruhtaessani eteenpäin näin vaalean pienen poron lähestyvän keskellä tietä astellen. Katsoimme toisiamme hetken molemmat paikoillemme pysähtyneinä ennen kuin se hypähti ojan ylitse jatkaen kulkuaan kohti Saana tunturin maastoa. Joitakin rekkoja ennätti ohitseni pyyhältää niin, että päässäni ollut hyttyshattu lensi juuri kuin elokuvissa hienosti laskeutuen hieman kauemmaksi asfaltille.

Vene oli lähes täynnä iloisia matkustajia, kun saavuin satamaan. Hyttysten puremat loistivat useimpien iholla ja päässäni oleva hyttyshattu avasi keskusteluita tuon tuosta. Matkaajia oli monista maista ja enimmäkseen tällä matkalla ruotsinkielellä keskusteluita tapahtui. Tunsin tehneeni oikean ratkaisun valitessani venekyydin Koltalahteen, josta matkaa luontopolkua pitkin rajapyykille on kolme kilometriä. Osa matkustajista oli matkalla veneellä ja aikoivat jatkaa siitä 11 kilometristä Mallan polkua takaisin Kilpisjärvelle. Venekyyti kesti puolituntia ja kokonaisuudessaan rajapyykillä vierailuun venematkoineen oli varattu kolme tuntia. Kilpisjärvi avautui jälleen uudella tavalla ja laivan yläkannella näkymä Mallan ja Saanan yhteydestä selkeytyi. Koltalahti on vanha saamelainen asuinpaikka ja rannalla meitä odotti riisuttu kota, mikä kuitenkin lisäsi ymmärrystä, minkälaisessa ympäristössä alueen asukkaat olivat ennen eläneet. Polku kulki vaihtelevassa maastossa kohti Koltajärveä. Rajapyykille vievä polku oli välillä kivinen ja mutainen. Tuntui kuin me kaikki matkaajat olisimme siellä maastossa kulkeneet kuin porotokka peräkkäin yrittäen päästä perille mahdollisimman nopeasti.

Saavuimme kaikki, lähes 50, laivalla tullutta matkustajaa samaan aikaan rajapyykille ja siinä pyörimme ristiin rastiin rajapyykin ympärille rakennetuilla kapeilla tasanteella ja otimme selfieitä, joissa maisema avautui nyt niin lähellä näyttäytyvälle Paras-vuorelle ja Koltajärvelle. Kuulin pienen lapsen kanssa olevan isän selittävän lapselleen heidän kävellessä rajapyykin ympäri, että nyt olemme Suomessa, nyt Ruotsissa ja nyt Norjassa. Niinhän se oli. Itselleni ajatus vapaudesta nousi jälleen mieleen. Tällä kertaa laajemmassa suhteessa kuin vain oman elämäni sisältönä. Saamme elää rauhallisten valtioiden yhteydessä eikä huomista tarvitse pelätä. Paikalla oli kaikkien kolmen maan matkaajia ja siinä olimme yhdessä, maailman pohjoisimmalla kolmen valtion rajayhtymällä. Kävin tutkimassa vielä vanhempia rajapyykkejä, mitkä olivat jäljellä omissa paikoissaan ja palasin veneelle. Paikka oli varmasti rauhan tyyssija silloin kun tällainen määrä turisteja ei ollut yhtäaikaisesti liikenteessä. Nyt ilmapiirin täytti ilo ja kokemuksen jälkeinen innokas keskustelu. Itselleni kolme tuntia oli aivan liian lyhyt aika viettää tuossa upeassa ympäristössä. Jos olisin ymmärtänyt ottaa mukaan eväät, olisin voinut jäädä pidemmäksi aikaa. 

Kilpisjärven retkeilykeskuksessa pistäydyin kahvilla ja seurailin ohitse kulkevien ihmisten kulkua. Jos Kilpisjärven ilmapiirin säilöminen pulloon olisi ollut mahdollista, olisin sen tuossa hetkessä tehnyt ja suitsuttanut sitä ilmaan kuin parfyymiä silloin kun elämä tuo eteen haasteellisia tilanteita.

Kävelin takaisin tulikuumana hehkuvaa Revontultentietä majapaikkaani. Jaloissa poltti ja uudet rakot ilmoittivat olemassaolostaan. Tuntui kuin en koskaan saapuisi perille. Jonkin matkaa ennen kauppakeskusta näin pysäköintialueen, jossa muutama asuntovaunu ja auto olivat parkissa. Pysähdysalue sijaitsi Kilpisjärven rannan puolella ja näin siitä pääsen pienelle saarekkeelle. Kävelin sinne toivossa, että saisin jalkani veteen upottaa. Rannalla oli isä ja poika lähtemässä kalastamaan. He kävelivät tottunein askelin kauemmaksi rantaviivaa aina välillä pysähtyen tarkkailemaan, josko paikka olisi jo suotuisa. Saarekkeen kivillä leikki lapsia ja rannan kivien suojissa nuori pariskunta nautti auringonpaisteesta eväitään syöden. Istuuduin lähimpänä rantaa olevalle kivelle ja riisuin kenkäni. Kilpisjärven raikas vesi helpotti hetkessä jalkojen kuumetusta ja tuntui mukavalta kahlata kirkkaana hohtavassa vedessä. Minulla ei ollut kiire minnekään. Mietin, mikä tarina tällä paikalla oli. Se löytyi pysähdyspaikan tienoilta, joten ehkä se on ollut sitä aikaisemminkin tai jonkinlainen maihinnousupaikka veneellä liikkuville. Jos päivä ei olisi ollut niin kuuma, olisin helposti voinut kuvitella järvenpinnan jäätyneeksi ja lähteväni sitä pitkin kulkemaan kohti vuoristoa.