Karesuando

Vasikkavuomalta palattua takaisin Revontultentielle vie tie eteenpäin Tornionjoen ylittävälle sillalle. Matkaa Karesuandoon on sillan ylityksen jälkeen 180 kilometriä ja siellä on matkan seuraava yöpymispaikka Muonionjoen rannalla. Tien pinta näytti olevan lähiaikoina päällystetty ja matkaaminen tuntui oikein mukavalta. Liikennettä ei ollut nimeksikään yhdelläkään matkoistani. Perinteisistä puutaloista koostuvat taajama-alueet kuten Kaunisvaara ja Kihlanki toivottivat ihanilla, pitkästi elämää nähneillä ja käsinmaalatun näköisillä kylteillä matkaajan tervetulleeksi. Niistä tuli kotoisa olo ja tuntui ihan oikeasti tervetulleelta näiden alueiden elämään.

Matkalla Karesuandoon löysin useita kiinnostavia pysähdyspaikkoja. Ennen Kihlankia löytyy opaste pysähdyspaikalle, jossa on kansanliikkeelle pystytetty muistomerkki metsänkätkössä. Merasjärvellä on löydetty vanha asuinalue, josta kertoo kolme kuoppaa maassa. Ehkä ei ensiajatukselta uskoisi kolme kuoppaa maassa olevan paljon pysähtymisen syyksi aivan tien läheisyyteen, mutta paikan salaperäinen kauneus ja oma lumoava henki rauhoittavat eikä satunnainen ohitse kulkeva liikenne tunnu häiritsevältä. Seuraavaksi matkaajalle, joka on rohkea ja kirkkomaista kiinnostunut, löytyy mahdollisuus patikoida viisi kilometriä metsätietä pitkin autiolle kirkkomaalle nimeltä Akamella. Matkan jatkuessa on Kaltiossa tien reunalla puusta rakennettu "laiha poro", joka kuljettaa lähdevettä selkäänsä pitkin ja saa hymyn huulille. Vieressä löytyy tienlevennys auton pysäköintiin ja samalla saa mahdollisuuden pysähtyä kuuntelemaan Revontultentien omaa asfalttipinnan hiljaisuutta. Näitä tienlevennyksiä ja rakennettuja levähdyspaikkoja on tasaisen väliajoin koko matkalla, joista jälkimmäiset sijaitsevat usein vesistöjen läheisyydessä. Ruotsissahan ei samanlaista huoltoasemakulttuuria ole kuin Suomessa vaikka evästä ja vessan kyllä löytääkin niistä. Itse tykkäsin tehdä eväät matkalle ja pysähtyä näillä kauniilla pysähdyspaikoilla, vaikkei tarvetta olisi ollutkaan. 

Ruotsin osuus Revontultentiestä päättyy Muoniojoen ylityksessä sillalla Karesuandosta Suomen Karesuantoon. Ylitin sillan kolmeen kertaan, ja erityisesti toisen matkani aamu on jäänyt mieleeni. Matkasin tuolloin yksin ja olin yön viettänyt leirintäalueella, jonka yhteydessä on botaaninen puutarha. Kauniin keitaan muotoisen saarekkeen ympärille oli istutettu kasveja omiin rykelmiin ja niiden nimet oli merkitty kyltteihin. Infotaulusta sain lukea Lars Levi Laestadiuksen vähemmän tunnetusta tutkijan taustasta, mikä liittyi juuri kiinnostukseen pohjoisen alueen kasvillisuutta kohtaan. Nämä tekijät tekivät majoituspaikoista koko Revontultentien Suomen ja Ruotsin alueella mielenkiintoisia. Ehkä Norjassakin vaikken osannut niitä samalla tavalla etsiä tai selvittää. Siinä, missä epäröin, tahtoisinko tietää luontokohteisiin liittyvän paikan historiaa etukäteen, tunsin taasen myönteiseksi asiaksi tuntea majoituksen alueeseen kuuluvan tarinan jo ennen sinne saapumista tai viimeistään paikan päällä saada tietää siitä jollakin tavalla. 

No, takaisin tuohon toisen matkani varhaiseen aamuun. Vain satunnaisia matkaajia oli liikkeellä tuohon aikaan. Aurinko pysytteli vielä pilvien takana aivan kuin olisi nukkunut pehmeän täkin alla eikä jaksanut nousta uuteen päivään. Muonionjoki oli täysin tyyni. Pintaan heijastuivat niin taivas kuin rannan koristamat koivut. Parkkeerasin auton sillan lähettyvillä olevalle parkkipaikalle, jossa oli asuntoauto parkissa. Sen ikkunat oli peitettyinä, joten oletin siinä vielä matkaajien nukkuvan. Hiljaa suljin auton oven, etten aiheuttaisi turhia ääniä. Se nyt oli aika turha yritys, sillä kävellessäni siltaa kohden sen ylitti kaksi moottoripyöräilijää kurvaten samalle parkkipaikalle. Moottoripyöräilijöiden minimaaliset liikehdinnät ovat mielenkiintoista katsottavaa. Edellä ajanut nosti vasemman käden vain kerran juuri ja juuri irti moottoripyörän kahvasta aivan kuin kysyen tuolla minimaalisella eleellä perässä ajavalta, että pysähdytäänkö tähän. Perässä tullut nyökkäsi, jarrutti ja he pysähtyivät. Leirintäalueilla yöpyessäni näin motoristien saapuvan myöhään illalla ja jo ennen heräämistäni he olivat koonneet telttansa kasaan pakkaillen täysin rauhallisina tavaroitaan moottoripyörän pieniin säilytysvarusteisiin. Toisaalta saattoihan olla niin, että nämä parkkipaikalle pysähtyneet moottoripyöräilijät olivat ajaneet läpi valoisan yön ja nyt pohtivat minne lähtisivät nukkumaan. Se täällä pohjolan kesässä olikin ihanaa. Matkaajia oli liikkeellä kaikista ajoista vuorokautta ja kaikki elivät kesän vapautta omalla tavallaan. Ehkä tuohon ajatukseen vaikutti oma vapauteni niistä kovin rutiinimaisista velvoitteista, joita omassa arjessani on joka päivä. Joka tapauksessa tunsin kuin kaikkien muiden matkaajien kanssa olisi tullut hetkessä jokin yhteys ja jälkeenpäin olen ajatellut, että kyllä se on se Pohjoisen tuntu, joka meitä kaikkia matkalla kosketti. Myöhemmin opiskelutoverini keksi vielä paremman ilmaisun tuolle tunteelle pohtiessamme ryhmämme yhteiselle opinnäytetyölle nimeä. Lapin tuntu. Juuri sitä se oli tällä matkalla.

Asuntoauto pysytteli hiljaisena ja jatkoin kävelyä rajasillalle. Sillalla oli yksi mies kuvaamassa peilityyntä maisemaa. Hän pujautti matkapuhelimensa sillan kaiteen raosta toiselle puolelle saadakseen itselleen mieluisan kuvan. Aloin nauramaan, koska juuri noin toimin itsekin tiedostaen kyllä oikein hyvin, että hetkessä se puhelin voi livetä kädestä ja sitten siinä ollaan hölmistyneenä, että mitäpäs nyt tekisi. Karesuandon puinen kirkko piilotteli itseään puiden takana joen rannassa. Oli liian varhaista, että olisin kehdannut mennä kirkkoon, vaikka olisi se saattanut jo olla aukikin, kuten kesäisin useimmat kirkot ovat. Kävelin rannassa ja löysin monumentin, johon oli kirjoitettu kilometrimääriä eri suuntiin osoittaen etäisyyttä tunnettuihin paikkoihin. Petsamoon 371 km, Helsinkiin 930 km, Ateenaan 3 387 km, Sydneyhin 15 000 km. Kiertelin monumenttia useaan kertaan ennen kuin huomasin paikalle saapuneiden kahden miehen katsovan puuhiani pää kallellaan ilman hymynhäivää kasvoilla. Poistuin kävelemään olettamaani keskustaan vievää tietä pitkin. Saman kadun varrelta löytyi kaikki tarpeellinen.  Kirjasto ja uimahalli olivat puurakenteista kiehtovaa arkkitehtuuria. Puun pinta näytti siltä, että sitä olivat monet pakkasen hampaat käyneet puremassa. Jostakin lukemastani oli jäänyt mieleen Hyvä Maunu Martinpoika, joka olisi ensimmäisenä tänne rakentanut pysyvää asutusta. Rannan lähettyvillä oli vanhoja rakennuksia, jonne nähtävyydestä osoittava opaste viittasi ja tien varrella oli vielä kaksi kivan näköistä kauppaa. Toivoin, että olisin tiennyt keskustasta edellisenä iltana, jolloin leirintäalueelle saavuin. Olisin luultavasti päättänyt kävellä sieltä kylälle ja nauttinut vain kesäillasta rajan läheisyydessä. Rauha on ihana tunne ja tuolla sen tunsin. Ymmärsin, ettei kaikki hiljaisuusteemaan liittyvien matkakohteiden tarvitse olla pelkästään luontoon kiinteästi liittyviä paikkoja vaan matkakokonaisuuteen sopii juuri tällainen aitoa tietyn paikkakunnan omaa arkea henkivä elämä.

Kun olin kävelemässä takaisin parkkipaikalla lähteäkseni viimeinkin ylittämään sillan, sitä pitkin pyöräili urheilullisesti pukeutunut mies kovaa vauhtia kilpapyörällä ja jatkoi matkaa ensin kaartaen vasemmalle sillan jälkeisessä risteyksessä. Vähän ajan päästä hän palasi takaisin yhtä vikkelään polkien suunnaten toiseen suuntaan. Käynnistin auton ja ylitin sillalle.